(Nooran, 32, tarina on alunperin ilmestynyt vuonna 2015 osana Eroon ujoudesta -kirjaa)

UJON IHMISEN 3 KAUHUSKENAARIOTA JA KEINOT NIISTÄ SELVIYTYMISEEN:

Olin hiljainen ja arka lapsi. Kotona opin pelkäämään epäonnistumista, koska siitä seurasi usein huutoa. Koulussa minua puolestaan nälvittiin hyvästä koulumenestyksestä. Koin usein olevani jollain tavalla vääränlainen tai huonompi kuin muut.

Havaitsin, että mitä vähemmän tuon itseäni esiin, sitä vähemmän negatiivista huomiota saan osakseni. Rupesin sulkeutumaan ja esittämään, ettei minun toiveillani ollut väliä. Luulin, että on tärkeämpää huomioida aina muut ensin.
Pelkäsin mitä tapahtuisi, jos joku huomaisi minutkin.

Tällaiset ajatusmallit takaraivossa painelin läpi nuoruusvuosieni. Ne ovat tehneet elämästäni ajoittain hyvinkin hankalaa ja ahdistavaa. Vanhemmiten asiat ovat saaneet eri mittasuhteita ja merkityksiä, ja pelokkuus ja ujous on asteittain lieventynyt. Varsinkin, kun olen ruvennut hakeutumaan tilanteisiin, joissa tarvitaan rohkeutta, jotta pääsee ylittämään itsensä ja huomaamaan, ettei se ollutkaan niin kamalaa.

Kerron sinulle seuraavaksi kolmesta erilaisesta ujon ihmisen kauhuskenaariosta ja keinoista ja oivalluksista, joiden avulla olen selvinnyt niistä hengissä.

1. ESIINTYMINEN

Aloin lukioiässä harrastamaan liveroolipelaamista eli tuttavallisemmin larppausta. Siinä ideana on, että osallistujat eläytyvät ennalta määrättyihin roolihahmoihinsa ja ikään kuin improvisoidusti näyttelevät hahmojaan pelin aikana. Se oli aluksi aivan kauhistuttavaa. Pelkäsin, että mitä jos mokaan ja muut nauravat minulle.

Kului useampi peli, kunnes tajusin että hahmon ei tarvitse onnistua kaikissa tavoitteissaan. Hahmon lemmenjuonet ja salamurhasuunnitelmat saattoivat pelissä mennä aivan mönkään – ja se ei ollut minun vikani vaan hahmoni ongelma. Sen oivalluksen kautta ymmärsin, että ehkä loppujen lopuksi ei olekaan niin kovin vaarallista, jos minäkin joskus mokaan jotain omassa elämässäni. Esimerkiksi sekaannun sanoissa tai unohdan jonkun nimen tai paljastan etten tiedä jotain ja kysyn asiaa. Semmoistahan sattuu kaikille muillekin, eikä se ole vakavaa.

Toinen esiintymiseen liittyvä vieläkin kuumottavampi tilanne on ollut laulaminen. Pidin siitä kovasti pienenä, mutta teini-iässä ajatuskin yksinlaulusta julkisella paikalla ei tullut kuuloonkaan. Vuonna 2005, kun olin 22-vuotias, kuulin että Helsingissä on Hevikaraoke eli karaoke, jossa on pelkkiä hevibiisejä listalla. Innokkaana hevidiggarina lähdin tuota tapahtumaa todistamaan. Ensimmäisen illan maltoin vain katsella ja kuunnella muiden vetoja, mutta toisella kerralla kokeilunhalu voitti pelon.

Vaikka ensimmäisen karaokebiisin (Metallican Enter Sandman) laulaminen olikin lähinnä kamala kokemus, kun en kunnolla kuullut omaa ääntäni ja valot häikäisivät, siinä oli myös jotain koukuttavaa. Sille tielle jäin, ja seuraavana vuonna kävin laulamassa hevikaraokea 2-3 iltana viikossa. Lavalla, valoissa ja yleisön edessä. Se ei toden totta ollut helpoin paikka treenata laulamista, mutta uskon että ilman sitä kokemusta bändin kanssa esiintyminen olisi varmaan noin sata kertaa jännempää.

2. TUNTEMATTOMILLE PUHUMINEN

Ensimmäisen pitkän parisuhteen päätyttyä huomasin, että kaveripiirini oli tyrehtynyt lähes olemattomiin. Se tapahtui itse asiassa samana vuonna, kun rupesin ravaamaan karaokeilloissa. Ehkä olin laulamisen kautta saanut rahtusen itsevarmuutta, kun vain päätin, että jos huomaan baarissa kiinnostavan näköisen tyypin, menen juttelemaan hänelle. Millään muulla tavalla kun en pystyisi saamaan selville, oliko toinen osapuoli yhtä kiinnostava kuin miltä näytti. Jälkeenpäin kuitenkin jäisi harmittamaan, jos niin en tekisi.

Aloin soveltaa samaa toimintapaa muuallakin, eikä sillä ollut väliä oliko kohteena mies vai nainen. Ensisijainen motiivini oli kuitenkin tutustua uusiin ihmisiin eikä olla suoraan iskemässä ketään. Se teki lähestymisestä paljon helpompaa. Toisekseen järkeilin, etten edes haluaisi mennä iskemään ketään idioottia, ja sitähän ei pystynyt selvittämään ennen kuin oli toisen kanssa hetken jutellut.

Jossain vaiheessa opettelin myös sellaisen taidon, että aina kun huomaan päässäni pyörivän positiivisen ajatuksen, joka liittyy johonkuhun toiseen, kerron sen hänelle. Vaikka kyseessä olisikin tuntematon kaupan kassa, jolla oli vinkeän turkoosi tukka tai satunnainen vastaantulija upeassa koltussa. Me kaikki kuitenkin kaipaamme kuulla positiivista palautetta, joten miksi pihdata sitä itseltään.

Oli lähestymisen syy mikä tahansa, kokemukseni on osoittanut että suurin osa ihmisistä on ilahtuneita, kun joku uskaltaa tulla heille puhumaan. Suomessa tuntemattomille juttelu vaikuttaa olevan melko harvinaista edelleen, joten sillä voi erottua edukseen ja hankkia arvaamattomistakin paikoista uusia ystäviä.

3. ITSENSÄ NÄKYVÄKSI TEKEMINEN KESKUSTELUISSA

Olen aina ollut taitava kuuntelija. Perusluonteeltani olen utelias ja tykkään oppia paljon, joten siksikin kuuntelen mieluummin muiden juttuja kuin omiani. Heiltä voi aina oppia uutta. Keskustelut ovat muutenkin turvallisempia, kun toinen hoitaa puhumisen ja minä kyselen lisää. Silloinhan kukaan ei voi suuttua minulle, jos olenkin väärää mieltä jostain asiasta tai en tiedä jostain tarpeeksi.

Vasta viime vuosina huomasin kaksi varsin olennaista asiaa:

1) Kukaan ei koskaan opi todella tuntemaan minua, jollen kerro asioita itsestäni, avaa ajatuksiani ja lausu toiveitani ääneen. Sulkeutumalla teen myös itseni huomioon ottamisesta muille vaikeampaa.

2) Voin oppia paljon itsestäni, kun rupean kuuntelemaan sitä mitä itse kerron muille.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt isoissa porukoissa juttelusta. Seassa on yleensä joku, joka johtaa keskustelua ja aiheet ovat usein sellaisia, jotka eivät minua kiinnosta. Sittemmin olen keksinyt, että voin joskus itse avata suuni ja ruveta puhumaan jostakin itseäni kiinnostavasta asiasta. Varsinkin esimerkiksi juhlissa, joissa muutkaan eivät vielä tunne toisiaan kovin hyvin, voi pienessä ryhmässä kokeilla mitä tapahtuu, jos itse ottaakin ohjat käteen keskustelussa. Sen voi tehdä aluksi ihan vain esittämällä kysymyksen aiheesta, joka kiinnostaa itseään.

On ollut hyvä oivaltaa, että omat sanomiset ja tekemiset ovat ihan yhtä tärkeitä tai vähäpätöisiä juttuja kuin muidenkin. Vaikka olisinkin jostain eri mieltä, se ei tee minusta huonompaa ihmistä. Jos muistan ajatella vähän radikaalimmin, totean että en voi olla tässä hetkessä yhtään enempää tai vähempää kuin olen. Jos joku muu ei minusta tällaisena pidä, se on hänen ongelmansa.

Itsetunto on kasvanut hitaasti, mutta varmasti. Vaikka monesta kohtaa olenkin epämukavuusaluetta jo venyttänyt, olen huomannut että pelko on sitä isompi mitä tärkeämpi ja henkilökohtaisempi asia on kyseessä. Viime aikoina olen puskenut itseni hyvinkin kiusallisten pelkojen läpi, kun olen julkaissut omia tekstejäni netissä (tätäkin!), esittänyt omia biisejäni tai markkinoinut omia tekemisiäni.

Lopuksi haluan jakaa kanssasi vielä kaksi muistutusta:

– Unelmat eivät koskaan toteudu, jos niiden eteen ei tee mitään.

– Juttele peloistasi ystäviesi kanssa, saat heiltä kallisarvoista ja useimmiten huojentavaa perspektiiviä asioihin.

Rakkaudella,

Noora

Seuraavaksi muutamia tärkeitä asioita Nooran tarinasta:

• Nooran tarinassa korostuu vahvasti tekemisen kautta oppiminen. Hän hakeutuu melko haastaviinkin tilanteisiin, kuten liveroolipelien ja karaoken ääreen. Oivalluksia tulee sitten, kun tilanteissa ollaan oltu ja huomattu, millaisia ne todellisuudessa ovat.
• Tärkeä oivallus on tässä tapauksessa roolipelin kautta opittu asenne, jossa itseään kohtaan voi olla armollinen. Aivan kuten roolipelihahmon ei tarvitse aina onnistua kaikissa tavoitteissaan, ei tarvitse meidänkään oikeassa elämässämme onnistua jatkuvasti kaikessa.
• Me myös itse luomme ”todellisuuttamme”. Noora oivalsi, että esimerkiksi keskusteluihin osallistumisesta tulee mukavampaa, kun niistä tekee enemmän ”oman näköisiä” ehdottamalla esimerkiksi aiheita, joista on itse kiinnostunut.
• Useimmat ihmiset ovat ilahtuneita siitä, kun heille puhutaan. Eivät toki kaikki, mutta hyvin monet. Tämä on tärkeää muistaa, sillä monesti pelkäämme muille juttelua siksi, ettemme halua olla häiriöksi.

Rakkaudella,

Jevgeni