Tunne vastaan järki
Luennon sisältö
Haastaviin tilanteisiin hakeutuminen voi tuntua ristiriitaiselta. Järki neuvoo osallistumaan tilanteeseen, tunne taas neuvoo pakenemaan. Tällöin saatamme mennä hämmillemme ja menettää toimintakykymme. Kuinka tunteen ja järjen ristiriita selvitetään?
Pohdintaa
- Kumpi on yleisin valintasi, kun tunne sanoo yhtä ja järki toista? Kumpaa päädyt seuraamaan? Miksi? Olisiko joskus mahdollista toimia toisin?
Tunteen ja järjen ristiriita voi lamauttaa toimintakyvyn
Seuraava tilanne lienee tuttu jokaiselle sosiaalisesta ahdistuneisuudesta kärsivälle:
Olet menossa kohti haastavalta tuntuvaa sosiaalista tilannetta. Järjen tasolla tiedät, että tilanteeseen on viisasta hakeutua. Tiedät, että tilanteen kohtaaminen rohkeasti voisi olla monella tavalla hyödyllistä.
Samalla tunne kuitenkin laittaa täysillä vastaan! Järkeilylläsi ei tunnu olevan mitään tehoa, kun tunne huutaa sinua pakenemaan ja väistämään uhkaavalta tuntuvaa tilannetta! Varo, väistä, pakene!
Tämän kaltaiset tilanteet ovat ihmiselle luonnollisia. Evoluution näkökulmasta meidät on ohjelmoitu hakeutumaan kohti miellyttäviä asioita ja väistämään ikäviä asioita. Jos tilanne tuntuu ikävältä, haluamme väistää sitä.
Luontainen ohjelmointimme ei kuitenkaan palvele kehittymistämme. Toistuva, ikävältä tuntuvien tilanteiden välttely ei kehitä meitä, vaan pitää meidät jumissa nykyisessä tilanteessamme.
Siksi on tärkeää, että opimme tulemaan toimeen tunteen ja järjen ristiriidan kanssa. On tärkeää, että opimme heittäytymään rohkeasti myös niihin tilanteisiin, joihin emme tunteen näkökulmasta haluaisi hakeutua.
Asia on epämiellyttävä, mutta sosiaalisuuteen liittyvät ongelmat harvoin ratkeavat ilman itsensä haastamista ja taitojen opettelua.
Tunteet ovat kehittyneet päätöksentekoa tukevaksi työkaluksi
Yhteiskunnassamme suosittu jako järjen ja tunteiden välillä on jo lähtökohtaisesti väärinymmärretty. Ihminen ei todellisuudessa tee ikinä valintaa puhtaasti järjen ja tunteen välillä. Ei ole myöskään olemassa ”tunneihmisiä” ja ”järki-ihmisiä”, vaikka sellaisista usein puhummekin.
Tällä hetkellä johtava hypoteesi tunteiden kehittymiseen liittyen puhuu sen puolesta, että tunteet ovat alun perin kehittyneet eräänlaiseksi päätöksentekoa tukevaksi työkaluksi:
Kun vielä eläinmuotoiset esi-isämme ja esi-äitimme yrittivät pärjätä arkaaisessa maailmassa, oli niiden kyettävä tekemään tehokkaasti päätöksiä. Selviytyminen riippui nopeasta ja järkevästä päätöksenteosta. Mistä löytää ruokaa ja vettä? Missä on turvallista levätä? Mikä on tehokkain tapa välttää petoja? Mihin suuntaan juosta, kun peto on jo päässyt kannoillemme?!
Vastauksena tähän haasteeseen evoluutio kehitti meille kyvyn tunneperusteiseen järkeilyyn. Yksinkertaisimmillaan se seuraa tätä kaavaa:
- Jos jokin asia herättää myönteisiä ja miellyttäviä tunteita, lähesty sitä.
- Jos jokin asia herättää kielteisiä ja epämiellyttäviä tunteita, vältä sitä.
Tämä yksinkertainen kaava auttoi meitä tehokkaasti elämän tärkeimmissä asioissa, kuten ravinnon hankkimisessa, suvun jatkamisessa ja turvassa pysymisessä:
- Jos puussa roikkuu hedelmä, käy hakemassa se sieltä.
- Jos näet viehättävän vastakkaisen sukupuolen edustajan, vie hänet treffeille.
- Jos näet vaarallisen oloisen elukan, lähde äkkiä muualle.
Käytännössä päätöksenteossa on siis aina mukana niin tunne kuin järkikin. Molempia tarvitaan. Tämä on havaittu myös tutkimalla ihmisiä, joiden tunnekeskus on lamaantunut esimerkiksi onnettomuudessa syntyneen aivovamman vuoksi. Kun tunnekeskus ei toimi, ei ihminen pysty myöskään järkeilemään tehokkaasti!
Tunneperusteinen järkeily on tehokas järjestelmä, mutta se on kaukana täydellisestä. Modernissa maailmassa se ehkä auttaa meitä löytämään ruokaa ja pakenemaan kadulla vastaan tulevaa veitsimiestä, mutta hienovaraisempien haasteiden kohdalla se ei aina ole riittävä.
Esimerkki hienovaraisemmasta haasteesta taas ovat juurikin sosiaalisesti haastavat tilanteet. Juuri tällaisissa tilanteissa ajaudumme tunteiden ja järjen ristiriitaan. Järki kehottaa lähestymään, sillä tiedämme, että tilanteeseen hakeutumalla voisimme saada monia hyötyjä. Tunne taas kehottaa pakenemaan, sillä pelkäämme esimerkiksi nolaavamme itsemme.
Onneksi jo pelkkä tunteiden tarkoituksen tiedostaminen voi auttaa käsittelemään tätä ongelmaa. Se, että tunteesi huutavat hälytystä, ei vielä tarkoita sitä, että tilanne olisi oikeasti vaarallinen. Tunnetta ei välttämättä kannata kuunnella, sillä tunne ei ole alunperinkään kehittynyt ratkaisemaan tämän kaltaisia tilanteita!
Tunteen kuunteleminen tällaisessa tilanteessa on verrattavissa siihen, että sairastumisen tapauksessa kuuntelisimme lääkärin sijaan sähkömiestä. Kyllä sähkömiehenkin neuvot voivat toki tuurilla osua oikeaan, mutta ei se erityisen todennäköistä ole.
Pelottavassa tilanteessa ei oikeasti valita hyvän ja pahan olon välillä
Kun pohdimme haastavan tilanteen väistämisen ja siihen hakeutumisen välillä, saatamme kuvitella valitsevamme hyvän ja pahan olon välillä. Kuvittelemme hyvän olon tulevan siitä, että väistämme pelottavaa tilannetta. Pahan olon taas siitä, että hakeudumme kyseiseen tilanteeseen.
Todellisuudessa näin ei ole. Todellisuudessa valitsemme pahan ja pahan olon välillä. Sekä tilanteen väistäminen, että siihen hakeutuminen tuo todennäköisesti mukanaan jonkinlaista pahaa oloa.
Väistäminen johtaa morkkikseen ja itseemme pettymiseen. Tiedämme, että väistämällä haastavia tilanteita me vain pitkitämme ongelmaamme. Emme oikeasti väistä pahaa oloa, vaan parhaimmillaankin siirrämme sitä vain myöhemmäksi.
Tilanteisiin hakeutuminen taas ahdistaa, sillä olemme huolissamme omasta pärjäämisestämme. Pelkäämme, että tilanteessa tapahtuu jotakin kannaltamme ikävää. Onneksi tilanteisiin hakeutumalla voimme kuitenkin oppia toimimaan niissä taitavammin. Silloin ahdistuksemme tulee vähenemään pitkällä aikavälillä.
Tässäkin mielessä ”järkeen” kannattaa uskoa ennemmin kuin ”tunteeseen”.
Olemme herkistyneet hälytystunteille ja näemme vaaroja myös siellä, missä niitä ei ole
Jokainen nykyään elävä ihminen on olemassa vain ja tasan siksi, että esi-isämme ja esiäitimme olivat säikkyjä ja varovaisia. Kymmenien miljoonien vuosien ajan ne onnistuivat väistämään ja pakenemaan vaaroja. Sukupolvi sukupolvelta niiden käytössä ollut hälytysjärjestelmä (siis tunteet!) kehittyi yhä herkemmäksi ja toimivammaksi.
Tämän ketjun lopputulema olemme me. Meillä on heidän jälkeläisinään todella herkkä ja vähän kaikesta – niin aiheellisesta kuin aiheettomastakin – varoitteleva hälytysjärjestelmä. Se pitää meidät tehokkaasti turvassa vaikka millaisilta asioilta.
Valitettavasti se pitää meidät usein turvassa jopa niiltä asioilta, joilta ei kannattaisi pysyä turvassa! Esimerkiksi kehittymiseltä ja uuden oppimiselta.
Tämä hälytysjärjestelmämme herkkyys onkin tärkeää pitää mielessä. Se, että se varoittaa meitä vaarasta, ei vielä tarkoita sitä, että vaara olisi oikeasti todellinen. Voi hyvin olla, että hälytys on turha ja lauennut vain järjestelmässä olevan herkkyyden vuoksi.
Aluksi todellisen ja kuvitellun vaaran erottaminen toisistaan on vaikeaa, mutta siinäkin kehittyy harjoittelun myötä.
Rakkaudella,
Jevgeni
Seuraava sisältö:
Toisinaan löydämme itsemme tilanteista, joiden lopputulema on epävarma. Emme tiedä kuinka kannattaa toimia, jotta tilanne menisi kannaltamme edullisesti. Kuinka vähentää ahdistustaan ja säilyttää toimintakykynsä näissä tilanteissa?