Torjutuksi tulemisen kohtaaminen
Luennon sisältö
Torjutuksi tuleminen sattuu. Kivun kokeminen taas vie helposti toimintakykymme niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä. Kipua kokiessa menemme helposti lukkoon tai käyttäydymme tavalla, joka ei ole meille eduksi. Kuinka välttää tämä ja oppia säilyttämään toimintakykynsä myös silloin, kun meihin sattuu? Kuinka oppia näkemään kivun ohitse?
Kivun ohi näkeminen
Kuvittele, että lyöt kipeästi varpaasi. Todennäköisesti hetkeen et kykene tekemään mitään muuta kuin kiroamaan ja pitelemään kiinni kipeästä varpaastasi. Kipu on vienyt hetkeksi toimintakykysi!
Torjutuksi tulemisen kokemusta voi verrata tuohon tilanteeseen. Kun tulemme torjutuiksi, saatamme mennä hetkeksi aivan lukkoon. Emme kykene muuta kuin prosessoida asiaa mielessämme:
”Mitä ihmettä äsken oikein tapahtui!? Tulinko tosiaan äsken torjutuksi!?”
Olemme kuin puulla päähän lyötyjä! Paras, mihin usein kykenemme, on pitää kasvomme peruslukemilla (ettei kukaan vain huomaisi, että meihin sattuu!) sekä luikkia tilanteesta pakoon häntä koipiemme välissä.
Joskus taas ihminen reagoi torjutuksi tulemiseen äärimmäisellä suuttumuksella ja aggressiolla:
”Mitä helvettiä!? Miten sä kehtaat torjua mut!? Etkö helvetti vieköön tiedä kuka mä olen!?”
Torjunnan hetkellä kokemamme psykologinen tuska saa meidät menemään helposti joko lukkoon tai käyttäytymään itsellemme varsin epäedullisella tavalla.
Vielä pahemmassa tapauksessa emme mene lukkoon pelkästään torjutuksi tulemisen yhteydessä, vaan lukkotila seuraa meitä pitkälle tulevaisuuteen. Ihmiselle kehittyy intensiivinen torjutuksi tulemisen pelko. Hän ei enää uskalla edes hakeutua tietynlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, sillä pelkää tulevansa jälleen torjutuksi!
Siksi on tärkeää, että opimme tulemaan toimeen torjutuksi tulemiseen liittyvän kivun kanssa. On tärkeää, että kykenemme näkemään kivun ohitse myös silloin, kun meihin sattuu. On tärkeää viedä kivulta osa sen vallasta.
Voimme tehdä tämän jo tutuksi käyneellä tavalla: opettelemalla ajatusmalleja ja näkökulmia, joiden avulla voimme selittää kivun ja pelon hieman pienemmiksi ja siedettävämmiksi.
Siksi esittelen seuraavaksi muutaman ajatusmallin, joiden avulla kivun sietämisestä on tullut itselleni helpompaa. Myös moni muu on raportoinut näiden tehokkuudesta. Totuttuun tapaan mitään täydellisiä ratkaisuja nämäkään eivät ole. Pienikin keino on kuitenkin paljon parempi kuin ei mitään.
Rohkaiseva ajatusmalli 1: ”Asiani on kipua tärkeämpää!”
Lähtökohtaisesti me ihmiset hakeudumme haastaviin sosiaalisiin tilanteisiin silloin, kun se on meille syystä tai toisesta tärkeää.
Ehkä haluamme pyytää ihastustamme treffeille. Ehkä haluamme palkankorotuksen. Ehkä haluamme onnistua työhaastattelussa. Ehkä haluamme tutustua uuteen ja mielenkiintoiseen ihmiseen… Ja niin edelleen!
Niin kylmältä kuin tämä ehkä kuulostaakin, otamme sosiaalisia riskejä pääasiassa siksi, että haluamme saada jotakin tärkeältä tuntuvaa!
Ei pidä ajatella, että tämä olisi lähtökohtaisesti huono asia. Useimmat haluamamme asiat ovat varsin tervehenkisiä ja luonnollisia. Ilman muuta me haluamme kumppanin, töitä, hyvän palkan tai kiinnostavia tuttavuuksia! Omia halujaan ei tarvitse arastella eikä hävetä.
Ennemminkin voisi sanoa, että emme arvosta halujemme kohteita riittävästi! Olemmeko edes tosissamme halujemme suhteen, jos pelko torjutuksi tulemisesta saa meidät lamaantumaan ja luopumaan niiden tavoittelusta? Luulisi, että tosissaan asiaa haluava ihminen olisi valmis ottamaan sen vuoksi koviakin riskejä.
Käytännössä tässä ajatusmallissa on kyse klassisesta jalon kärsimyksen konseptista. Kärsimys on kamalaa, mutta myös jaloa, sillä kärsimme hyvän ja tärkeän asian vuoksi.
Kyse ei ole myöskään vain itsekkäästä oman edun tavoittelusta. Yhtä lailla joudumme elämämme aikana hakeutumaan haastaviin tilanteisiin myös läheistemme, ystäviemme tai yhteisömme edun vuoksi. Muiden vuoksi taisteleminen on jaloa, vaikka toisinaan joudumme kohtaamaan sen vuoksi intensiivistäkin kipua.
Rohkaiseva ajatusmalli 2: ”Kivusta selvitään kyllä”
Motivoin itseäni sosiaalisten riskien ottamiseen myös ajattelemalla, että selviän kyllä torjutuksi tulemisesta, mikäli sellainen ikävä asia kohdalleni sattuu.
En todellakaan halua tulla torjutuksi tai kokea siitä seuraavaa kipua. Eihän sitä ehdoin tahdoin halua tietenkään kokea. Mutta jos niin käy, niin selviän siitä kyllä.
Kipu sattuu muutaman hetken, muutaman päivän tai muutaman viikon ajan. Ja lopulta se loppuu. Ihmisen fysiologia ja keskushermostomme rakenne ei mahdollista kroonisen psykologisen tuskan kokemista. Kipu menee kyllä ohitse.
Toisinaan mieleen saattaa toki palata jokin ikävä sattumus vuosienkin takaa. Silloin saatan tuntea pienen kivun pistoksen, kuin muistutuksen aiemmista tuskan hetkistä.
Pääasiassa torjutuksi tulemisesta kumpiava kipu katoaa yleensä varsin nopeasti. Siksi uskallan ottaa riskejä.
Tämän ajatusmallin kohdalla kannattaa kuitenkin huomioida yksilölliset ominaisuutensa. Ihmisten resilienssi ja kivunsietokyky vaihtelee. Toiset palautuvat nopeammin, toiset hitaammin. Omat ominaisuutensa kannattaa tuntea. Jos tiedät olevasi herkkä kivulle, kannattaa asiaan suhteutua varovaisemmin, kuin jos olet ihmisenä kuin teflonia.
(Aiheeseen liittyvää triviaa: Tieteessä on saatu viitteitä siitä, että torjutuksi tulemiseen liittyvää kipua sietävät paremmin samat ihmiset, jotka sietävät paremmin myös fyysistä kipua. Mahdollinen selitys tälle on se, että molemmissa tapauksissa kivun kokemus tapahtuu hermostomme samoissa osissa.)
Rohkaiseva ajatusmalli 3: ”Kipu on aikuisen osa. Elämä ei voi olla pelkkää iloa ja riemua”
Kulttuurissamme ihmisen elämä tavataan jakaa kolmeen osaan: lapsuuteen, aikuisuuteen ja vanhuuteen. Jokaiseen vaiheeseen sisältyvät omat kehitystehtävänsä ja omat haasteensa.
Lapsuus on leikin ja riemun aikaa, aikuisuus taas haasteiden ja vastuunkannon aikaa. Vanhoina taas reflektoimme elettyä elämää ja pyrimme jättämään itsestämme jotain myös jälkipolville.
Vaikka tällainen jako onkin hieman karkea, on se myös hyödyllinen tapa jäsennellä elämää. Aikuisen näkökulmasta tämä jako voi olla myös voimauttava:
Aikuisina osamme on vastata maailman haasteisiin. Osamme on kulkea kohti haasteita, vaikka se olisi raskasta ja pelottavaa. Osamme on kestää elämän iskuja. Aikuiset ovat kautta aikojen olleet sotureita ja puolustajia, sanojen laajassa merkityksessä.
Kaikkeen tähän sisältyy ajatus kivusta ja sen kohtaamisesta. Aikuisuus sattuu. Aikuisuus ei ole kivaa. Aikuinen kärsii, mutta selviää. Niin itsensä kuin muidenkin vuoksi.
Tarkoitukseni ei ole varsinaisesti glorifioida kärsimystä. Jos voisin, eläisin mieluummin lapsen elämää. En kiellä lainkaan sitä, ettenkö usein haluaisi väistää aikuisuuden haasteita. Ilman muuta kärsimisen sijasta pitäisin mieluummin lähinnä hauskaa, bilettäisin, pelaisin videopelejä, välttelisin vastuuta ja eläisin muutenkin vapaasti ja ilman haasteiden kohtaamista! Enkä varmastikaan ole tässä asiassa yksin.
Terapeuttina koen, että viimeisen 10 vuoden aikana eräänlainen psykologinen infantilismi tuntuu lisääntyneen yhteiskunnassamme rajusti. Kohtaan yhä useammin ihmisiä, jotka ilmentävät toiminnassaan lapsuuteen kuuluvaa teemaa:
Mukavaa pitäisi olla ihan koko ajan ja kipeältä ei saisi missään vaiheessa tuntua. Jos jokin tuntuu pahalta, sen tekemistä vältellään mahdollisimman pitkään.
Tämä on toki ymmärrettävää ja inhimillistä, enkä siksi varsinaisesti moralisoi tätä. Kyllä itsekin haluaisin, että olisi useammin kivaa ja helppoa ja mukavaa!
Samalla suhtaudun tuollaiseen elämänasenteeseen suurella skeptisyydellä. Kokemukseni valossa noin ajattelevien ihmisten elämä muodostuu harvoin erityisen helpoksi, kivaksi ja mukavaksi. Kyseessä on paradoksi. Mitä enemmän välttelemme haasteita ja kipua, sitä vaikeammaksi ja kivuliaammaksi elämämme tuntuu pitkällä aikavälillä muuttuvan.
Pelkkien mukavien asioiden tekeminen ja jatkuva haasteiden välttely johtaa pahimmillaan siihen, ettemme missään vaiheessa opi kohtaamaan hankaluuksia, pitämään puoliamme emmekä huolehtimaan itsestämme ja läheisistämme.
Kohti haasteita ja kipua kohtaan kulkeminen taas näyttää paradoksaalisesti antavan meille onnea, onnistumisen kokemuksia ja mahdollisuuksia itsemme toteuttamiseen. Eniten elämästä näyttävät saavan irti ne ihmiset, jotka kohtaavat suoraselkäisesti niin elämän ylä- kuin alamäetkin.
Itse käsitän aikuisuuden juuri tämän kautta. Se on sitä, että kohdataan yhtäläisesti sekä iloa, että tuskaa. Se on sitä, että tehdään myös niitä asioita, joita ei haluta tehdä, mutta jotka silti kannattaa tehdä. Vastuun ottaminen ja pelottavien tilanteiden kohtaaminen kuuluu aikuisuuteen.
Tältä kannalta tarkastelen myös sosiaalisten riskien ottamista. On aikuista käytöstä, että uskallamme lähestyä ihastustamme ja pyytää häntä treffeille. On aikuista käytöstä pyytää itselleen palkankorotusta, jos tietää sen ansaitsevansa. Lapsi välttelee ja piiloutuu, kun taas aikuinen toimii ja tekee mitä pitääkin.
Tämä on toki vain vertauskuva ja tarina, jota käytän itseni rohkaisemiseen. Tarkoitus ei ole väheksyä ketään. En väitä, että haasteita välttelevä ihminen on kuin lapsi. Välttelisin itsekin haasteita aina kuin vain kykenisin, ellei niiden välttely tuntuisi johtavan entistä haastavampaan elämään!
Tässäkin siis kohtaamme aiemmasta osiosta tutun ajatuksen: voimme kärsiä hieman nyt, jotta emme joutuisi kärsimään tulevaisuudessa huomattavasti nykyistä enemmän!
Rakkaudella,
Jevgeni
Seuraava sisältö:
Seuraavassakin sisällössä jatkamme torjutuksi tulemisen tunteen käsittelyä ja käymme läpi ajatusmalleja, joiden avulla sen kohtaamisesta voi tehdä vähemmän kivuliasta.