Terapiatyön piirissä puhutaan usein siitä, kuinka ”häpeä viihtyy pimeässä” ja kuinka ”päivänvalo on häpeän pahin vihollinen”. Se, mitä tällä tarkoitetaan, on olennaista myös meidän kannaltamme.

Useimmilla meistä on erilaisia ikäviä kokemuksia elämämme varrelta. Nämä kokemukset ovat yleensä tavalla tai toisella satuttavia ja ne ovat jättäneet meihin erilaisia jälkiä. Nämä ”jäljet” saattavat olla katumusta, pelkoja, muuttuneita toimintamalleja kuten tiettyjen tilanteiden välttelyä, ihmisiä kohtaan tunnettua luottamuspulaa tai muuta vastaavaa.

Usein näihin kokemuksiin liittyy tavalla tai toisella myös häpeää. Joko häpeää jostain, mitä olemme itse tehneet tai häpeää siitä, kuinka joku muu on meitä kohdellut.

Osaa meistä tällaiset häpeälliset, ikävät kokemukset eivät aktiivisesti vaivaa. Tiedostamme kyllä, että ne ovat tapahtuneet, mutta emme varsinaisesti ajattele niitä aktiivisesti. Tällaisen voi nähdä ”harmittomana” häpeänä. Sana harmiton on tosin hieman harhaanjohtava, sillä tällainen harmitonkin häpeä voi toisinaan – usein meille itsellemmekin yllätyksenä – nousta jossain tilanteessa esiin.

Osa meistä kuitenkin kokee häpeää, joka vaivaa meitä aktiivisesti. Jotkin kokemukset ja tilanteet nousevat tuon tuostakin mieleen, vaivaavat ja ahdistavat. Tällaiseen aktiiviseen ja pitkäaikaiseen häpeään sisältyy riski siitä, että häpeä alkaa vaikuttamaan esimerkiksi maailmankuvaamme, ihmiskuvaamme tai minäkuvaamme ja sitä kautta muokkaa meitä tiettyyn suuntaan.

Toisinaan puhutaankin ”häpeän vääristämästä” maailmankuvasta, ihmiskuvasta tai minäkuvasta.

Esimerkki häpeän vääristämästä minäkuvasta voi olla ihminen, joka on jonkin häpeällisen kokemuksen vuoksi alkanut pitää itseään arvottomana. Esimerkki häpeän vääristämästä ihmiskuvasta taas voi olla vaikkapa se, että on jonkin sosiaalisesti nöyryyttävän kokemuksen jälkeen oppinut näkemään muut ihmiset pahantahtoisina olentoina, jotka nauttivat muiden häpäisemisestä ja muille ilkkumisesta.

Monet häpeäkokemukset ovat siis käytännössä sellaisia, että ne vahingoittavat myös sosiaalista itsevarmuuttamme. On hankalaa olla sosiaalisesti itsevarma, jos esimerkiksi pitää itseään arvottomana tai jos pitää muita ihmisiä pahantahtoisina, muiden häpäisemisestä nauttivina olentoina.

Häpeän vääristämät maailman/ihmis/minäkuvat tulee siis pyrkiä korjaamaan. Se on kuitenkin helpommin sanottu, kuin tehty. Sanonta, että ”häpeä viihtyy pimeässä” liittyy juuri tähän.

Kuten aiemmin mainittiin, on häpeä tunne, joka saa meidät haluamaan piiloutumista, katoamista ja maan alle vajoamista. Häpeä ei halua meidän – ja itsensä – näkyvän muille ihmisille. Häpeä haluaa olla omassa pienessä, yksityisessä suojassaan, jossa se ei joudu tarkastelun kohteeksi. Tarkastelu on häpeälle uhka, sillä sen avulla häpeältä voidaan viedä sen oikeutus olemassaololle, sen elinvoima. Suomeksi sanottuna häpeää tarkastelemalla voidaan huomata, ettei häpeämiseen ole varsinaisesti aihetta.

Häpeä saa meidät eristymään ja salaamaan itsensä. Niin se saa olla paitsi turvassa, myös kasvaa ja kehittyä. Mitä pidempään se saa olla olemassa, sitä enemmän se voi ehtiä vaikuttamaan maailmankuvaamme, ihmiskuvaamme tai minäkuvaamme. Juuri siksi häpeä onkin tärkeää nostaa esiin, nostaa se päivänvaloon ja tarkastelun kohteeksi. Sille ei pidä suoda mahdollisuutta hankaloittaa elämäämme ja rikkoa itsetuntoamme.

Käytännössä ”häpeän nostaminen päivänvaloon” tarkoittaa sitä, että siitä keskustellaan. Erilaiset vertaistukiryhmät perustuvat juuri tälle periaatteelle. Kun häpeästä keskustellaan yhdessä hyväksyvään sävyyn ja sellaisten ihmisten kanssa, jotka häpeävät samankaltaisia asioita, voimme oppia näkemään häpeän hyvin erilaisessa valossa, kuin missä se näyttäytyy ”oman päämme sisällä”.

Vertaistukiryhmiin hakeutuvat ihmisethän usein puhuvatkin tästä. ”Olipas vapauttava kokemus huomata, että muut painivat näiden ihan samojen juttujen kanssa!” ja ”se antaa kyllä uskoa, että tämän asian kanssa voi oppia elämään ja että siitä voi päästä ehkä joskus jopa ylitse”.

Kuulemalla muiden ihmisten kokemuksista ja jakamalla omiamme me voimme onnistua laittamaan häpeän oikeisiin mittasuhteisiinsa. Viemme siltä sen mahdollisesti valtavan, uhkaavan voiman, joka sillä on oman mielemme sisällä ja näemme sen ehkä ensimmäistä kertaa sellaisena, millainen se oikeasti on. Siis psyykisenä rakenteena, joka on todellisuudessa huomattavasti vähemmän uhkaava, kuin miltä se meistä itsestämme tuntuu.

Tätä tekstiä ei pidä ymmärtää kehotuksena hakeutua pää kolmantena jalkana jonkinlaiseen vertaistukiryhmään. Vaikka ei sellaisesta yleensä haittaakaan ole, mikäli omasta elämästä löytyy kokemuksia, joita tällaisissa ryhmissä voisi käsitellä. Ryhmät ovat yleensä varsin hieno asia.

Lähinnä kuitenkin halusin tuon esimerkin kautta havainnollistaa sitä, kuinka heikosti häpeä kestää sitä, että sitä tarkastellaan ymmärtävään ja hyväksyvään sävyyn. Häpeä vähenee siitä puhumalla.

Puhumiseen taas kannustan hyvin vahvasti. Olkoon se ammattilaisen kanssa, olkoon se hyvän ystävän tai oman kumppanin kanssa. Kenen tahansa, joka suhtautuu sinuun myönteisesti, hyväksyvästi ja ymmärryksellä.

Häpeä tuntuu olevan sellainen asia, joka vähenee parhaimmillaankin melko hitaasti. Puhuminenkaan ei ole mikään ihmelääke häpeään, vaikka hyvä lääke onkin. Se on kuitenkin parempi, kuin ei mitään.

Usein myös kuulee, kuinka moni on itselleenkin yllätyksenä kokenut elämänsä parantuneen, kun häpeästään on päässyt juttelemaan. Häpeä tuntuukin olevan asia, jonka vaikutus elämäämme on toisinaan näkymätön ja salakavala. Sen huomaa toisinaan vasta, kun sen määrää on ensin saanut vähennetyksi.

Kiitos lukemisesta ja tsemppiä!

Rakkaudella,

Jevgeni