Kriittisyydestä muita kohtaan on tärkeää puhua siksi, että se jää usein itseltämme huomaamatta. Saatamme olla muita ihmisiä kohtaan hyvinkin kriittisiä, mutta emme itse huomaa sitä.

Eräs mahdollinen selitys tälle on se, että kutsumme kriittisiä ajattelutapojamme joillain muilla sanoilla. Se, mikä olisi jonkun muun mielestä kielteistä, kriittistä ajattelua, saattaakin olla omassa mielessämme realistista pohdintaa. Se, mitä joku muu kutsuisi liialliseksi kriittisyydeksi, saattaakin olla omasta mielestämme järkevää ja perusteltua kriittisyyttä.

Toinen vaihtoehtoinen selitys taas saattaa olla ihan vain se, että olemme elämämme aikana niin tottuneet kriittiseen ajatteluun, ettemme enää osaa pitää sitä mitenkään erityisen kriittisenä. Kriittisyydestä on tullut normaalia.

(Olin itse aikoinaan tällainen ihminen. Suhtauduin muihin ihmisiin hyvin kriittisesti, milloin mistäkin syistä, ja osasin löytää aina perustelut sille, miksi nämä syyt olivat järkeviä. Perustelut löytyivät aina, riippumatta siitä, oliko kritiikki sillä kertaa oikeasti perusteltua, vai ei.

Selitin siis kriittisyyteni aina parhain päin. Havahduin itse tähän tapaani vasta, kun useampi ihminen oli huomauttanut minulle siitä. Siitä alkoi jonkinlainen ”paranemisprosessi”, jonka edetessä itsekin huomasin, että liiallinen kriittisyys ennemminkin rajoittaa, kuin edistää elämää.

Olin kai aiemmin pitänyt kriittistä ajattelua jonkinlaisena älykkyyden merkkinä. Oli ”älykästä” katsoa ihan kaikkea kriittisesti. Älyllä taas ylpeilin, sillä se oli mielestäni paras puoli minussa. Ehkä siksi ”älykkään toimintatavan”, eli tässä tapauksessa kritiittisen ajattelutavan omaksuminen houkutteli. Erityisen älyllisenä aloin taas alunperin pitämään itseäni kai siksi, että satuin pärjäämään ala-asteella (!) monia muita paremmin.

Näin jälkikäteen asian ajatteleminen tuntuu melko kiusalliselta. Todellisuudessa en ollut oikein millään tavoin useimpia muita kyvykkäämpi tai älykkäämpi, mutta ilmeisesti teini-minäni merkityksellisyyden tarve (tai vastaava) oli niin vahva, että tarrauduin ainoaan vahvaksi kokemaani ominaisuuteeni.)

Kuten aina, ei tämäkään asia ole mustavalkoinen. Toisinaan kriittisyys ja kyky kriittiseen ajatteluun on järkevää, toisinaan taas haitallista. On tärkeää oppia erottamaan nämä toisistaan.

Esimerkiksi elämän tärkeissä tilanteissa ja isojen päätösten kohdalla on mielestäni hyvinkin järkevää ajatella kriittisesti ja tarkoin. Sen sijaan lähes kaikissa muissa tilanteissa pieni kritiikistä höllääminen näyttää usein olevan ihan järkevää.

Erityisen tärkeää se tuntuisi olevan juuri muista ihmisistä tekemissämme arvioissa. Eikä tässä ole kyse vain siitä, että muita ihmisiä kohtaan suunnattu kritiikki johtaisi toisinaan myös itsekritiikin lisääntymiseen.

Kyse on myös siitä, että muita kohtaan suunnattu kriittinen ajattelu näyttää muut ihmiset usein melko kielteisessä valossa. Kun muista etsii virheitä ja puutteita, niitä myös löytää. Tämä taas saattaa alentaa muiden ihmisarvoa/vaikutelmaa omissa silmissämme ja siten vieraannuttaa meidät muista.

Kun muista ihmisistä ei oikein pidä, ei heidän kanssaan ole kovin mukavaa myöskään olla. Näinkin voimme vahingoittaa sosiaalista itsevarmuuttamme.

Siksi tuntuukin usein kannattavammalta ”sulkea onnellisesti silmänsä” muiden ihmisten pieniltä puutteilta. Se, mihin emme kiinnitä huomiota, ei vaivaa meitä yhtä vahvasti. Muiden ihmisten kanssa olemisesta tulee helpompaa, kun heidän jokaisesta puutteesta ei pidä kirjaa.

Tällainen ajattelu saattaa myös edistaa itsekritiikin vähenemistä, sillä pohjimmiltaan on kyse samasta asiasta. Jos muista ihmisistä ei turhan tarkkaan etsi puutteita, ehkä niitä osaa olla etsimättä jatkuvasti myöskään itsestään.

Pieni havainnointiharjoitus:

Jos epäilet, että saatat suhtautua liiallisen kriittisesti muihin ihmisiin, voit pyrkiä löytämään tästä todisteita erilaisista tilanteista. Tarkkaile ajatteluasi erilaisissa tilanteissa, joissa muut ihmiset toimivat tavalla, joka kiinnittää huomiosi. Tarkkaile, millaisia heitä koskevia ajatuksia nousee mieleesi.

Esimerkiksi:

Aikuiset ihmiset hölmöilevät ja leikkivät keskenään julkisella paikalla. Korostuneen kriittinen ihminen saattaisi pitää heitä ärsyttävän lapsellina, kun taas vähemmän kriittinen saattaisi päin vastoin ihailla sitä, että aikuisetkin kehtaavat pitää hauskaa.

Esimerkiksi:

Joku puhuu liian kovaäänisesti puhelimeen. Korostuneen kriittinen ihminen voisi pitää tätä rasittavana sosiaalisena virheenä, kun taas vähän vähemmän kriittinen voisi ajatella, että käynnissä on ilmeisesti hyvin jännittävä ja tärkeä puhelu, kun ääntä kerran noin paljon lähtee.

Esimerkiksi:

Bussiin nousee viinanhuuruinen ja ehkäpä liiallisen humalainen bileporukka. Korostuneen kriittinen ihminen voisi tuhahtaa mielessään, kuinka nuo eivät osaa edes bilettää säädyllisesti ja häiritsevät nyt päihtyneelllä törmäilyllään myös muiden matkaa, kun taas hieman vähemmän kriittinen voisi hymähtää itsekseen ja todeta, että nyt on taidettu bilettää ehkä hieman liian kovaa, mutta sattuuhan sellaista jokaiselle meistä.

En ota tippaakaan kantaa sen puolesta, millainen suhtautuminen on missäkin tilanteessa ansaittua. Se on jokaisen oma asia, eikä ole kenenkään muun tehtävä sitä moralisoida. Haluan lähinnä havainnollistaa, että vaihtoehtoisia suhtautumistapoja on yleensä useita, toisten ollessa kriittisempiä ja siten sosiaaliselle itsevarmuudellemme haitallisempia, kuin toisten.

Kiitos lukemisesta ja tsemppiä!

Rakkaudella,

Jevgeni