Tässä osiossa puramme Jasminin tarinan. Hänen tarinassaan oli mielestäni niin monia tärkeitä yksityiskohtia, että haluan kommentoida jokaista niistä siten, että voisit saada niistä entistäkin enemmän hyötyä myös omaan elämääsi.

Jasminin tarina tulee olemaan normaalilla tekstillä ja *minun omat kommenttini ja lisäykseni punaisella värillä tähtien sisällä*

Mukavia lukuhetkiä!

Jasmini, 24 vuotta:

”Olen sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä huolimatta ollut aina sosiaalinen. Suurimmat haasteeni alkoivat vasta parikymppisenä, kun aloitin opiskelut ammattikorkeakoulussa. Esittelykierrokset ja tunneilla viittaaminen hermostuttivat joka kerta. Jännitin hyvin usein kun avasin suuni, olin sitten luokassa tai hyvän ystäväni seurassa.

*On yleistä, että jännittäminen korostuu esimerkiksi teini-ikäisenä tai aikuisuuteen astuessa. Myös uudet elämäntilanteet, kuten uusi työpaikka, voivat lisätä jännittämistä. Usein ajatellaan, että jännittämisen korostuminen ”vasta aikuisiällä” olisi jotenkin poikkeuksellista, mutta lopulta kyse on ihan yleisestä asiasta. Näissä tapauksissa voi pohtia, mikä kyseisessä tilanteessa on erilaista entiseen verrattuna. Mikä tilanteessa/ympäristössä muuttui ja johti jännittämisen lisääntymiseen?*

Kahvipöytäkeskustelut kaksin tai muutaman ihmisen kanssa olivat (ja ovat jossain määrin edelleen) hermostuttavia hetkiä. Seuralaisteni kysymyksiin vastaaminen ja tilanteet, jolloin minun tarvitsi selittää tai kertoa jostain, sai minut monesti hermostumaan, punastumaan ja jäätymään. Hermostumisen huomattuani vastaan tyypillisesti hyvin nopeasti ja lyhyesti, jotta huomio siirtyisi pois minusta enkä alkaisi punastella.

*On yleistä, että oman jännittämisen tajuaminen johtaa haluun peitellä jännittämisen oireita. Tässä esimerkiksi käytetään huomion siirtämistä siten, että vastataan toisen puheisiin vain lyhyesti. Lyhyellä aikavälillä tällainen itsensä suojaaminen onkin usein palkitsevaa, kun onnistuu pääsemään pälkähästä, mutta välttelykäytös saattaa lisääntyä ajan myötä ja vallata itselleen yhä enemmän tilaa. Saatamme alkaa jo etukäteen varautumaan siihen, että tulevassa sosiaalisessa tilanteessa joudumme tekemään jonkinlaista vältteltyä. Tulemme välttelyssä yhä taitavammiksi, mutta samalla vältteleminen alkaa viemään yhä enemmän omaa jaksamistamme.*

Saatoin punastella ja jäätyä hyvin läheistenkin ystävien seurassa, vaikka oltaisiin tunnettu useita vuosia. Yllätyin monesti, miten satunnaista hermostumiseni on. Joidenkin ihmisten kanssa punastelin tyypillisemmin, joidenkin kanssa en koskaan. Ja sekin vaihteli päivästä riippuen, punastuinko sen jonkun seurassa, kenen kanssa sitä yleensä tapahtui.

*Hermostuminen ei sinänsä ole yleensä satunnaista, mutta meidän on usein hyvin vaikeaa (varsinkin omalla kohdallamme!) tunnistaa ne muuttujat, jotka hermostumiseen vaikuttavat. Esimerkiksi tässä tapauksessa vaikuttava muuttuja ei ollut seuran eikä päivän vaihtuminen, vaan jokin muu. Yleensä se on oma ajattelumme: eri päivinä, eri tilanteissa tai eri ihmisten seurassa oma ajattelumme on usein erilaista ja se vuorostaan vaikuttaa jännittämiseen.*

Lisäksi erilaiset hämmentävät ja yllättävät tilanteet saivat minut helposti lukkoon – en ole ikinä ollut vuorovaikutustilanteissa fiksu ja filmaattinen taikka spontaani. Ja niin kuin saattaa päätellä, esiintymistilanteet ovat olleet minulle painajaismaisia mielen tyhjentymisen, punastelun, huulten värinän ja hikoilemisen hetkiä.

Erilaisten auktoriteettien kanssa jutellessa (opettaja, jumppaohjaaja, pomo) jännitän vieläkin lähes poikkeuksetta, jolloin saan hävetä noloja sanomisiani ja kummallisia tapahtumia kasvoillani: ilmeitä, eleitä ja sun muita nykimisiä. Itsetietoisuus on ajoittain rasittava kaveri! Olen taistellut paljon tähän kaikkeen liittyvän pelon, häpeän ja itsekritiikin kanssa – onneksi nykyään vähemmän.

*Auktoriteettien seurassa jännittäminen on hyvin yleistä. Siihen vaikuttaa usein esimerkiksi se, että saatamme haluta vaikuttaa auktoriteettien silmissä erityisen osaavilta/päteviltä/onnistuneilta/jotain vastaavaa, mikä saattaa lisätä onnistumisen paineita. Auktoriteettien kanssa tekemisissähän ollaan usein myös tilanteissa, joilla on keskimääräistä enemmän painoarvoa elämämme kannalta.*

Taidan kuitenkin olla jonkinlainen kylmäpää, kuin kaikesta sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä huolimatta olen sinnikkäästi tunkenut itseäni esille. Jo se, että hakeuduin opiskelemaan niinkin sosiaalista ja vuorovaikutteista alaa kuin fysioterapia, oli jo suuri askel kohti pelkojeni kohtaamista. Muistan kun kerroin pääsykoehaastattelussa esiintymisjännityksestäni ja haastattelija silloin kysyi, miten uskon selviäväni opinnoista jännittämisen kanssa. Vastasin vaan, että kyllä se siitä sitten kun sille tarpeeksi altistuu.

*Tämäkin on tärkeä huomio. Se, että on kova jännittämään, ei poissulje sitä, etteikö voisi jollain tasolla pitää haastavista sosiaalisista tilanteista ja esillä olemisesta. Jännittäminen ei ole luonteenpiirre, vaan sitä esiintyy kaikenlaisilla ”luonteilla”.*

Fysioterapiaopinnoissa oli paljon esiintymistä: käytännön tenttejä, ryhmänohjausta ja erilaisten asioiden, kuten liikeharjoitteiden, näyttämistä koko luokan edessä. Hakeuduin luokan eteen usein tietoisesti, kerta toisensa jälkeen kaikesta punastelusta ja hikoilemisesta huolimatta. Toisena opiskeluvuotenani hakeuduin tutoriksi, josta moni luokkalainenkin yllättyi. Tutorhommissani olin paljon äänessä vaikka esiintymiseni oli aina yhtä kiusallista ja huvittavaa säätämistä.

*Tässä Jasmini osoittaa kiitettävää sinnikkyyttä. Vaikka esiintyminen on vaikeaa ja ahdistavaa, hän harjoittelee kerta toisensa jälkeen!*

Ensimmäisen parisuhteen päätyttyä viiden vuoden jälkeen vuonna 2016, minkä jälkeen sain jonkinlaisen itseni haastamisen buustin. Koin eron jälkeen tarvetta lähteä sosialisoimaan enemmän ja siksi sosiaalisuuteeni liittyviin haasteisiini tarttuminen tuntui pakolliselta, etten jäisi niiden kanssa pulaan.

Hakeuduin Jevgenin Rohkeusryhmään, sillä Jevgenin blogi oli ollut minulle hyvin tärkeä apu jo usean vuoden ajan. Sen jälkeen osallistuin Rohkeusryhmässä tapaamani ystävän kanssa sen nimiseen juttuun kuin Haastekuukausi, joka oli itselle hyvin merkittävä kokemus sosiaalisen elämäni kannalta. Haastekuukaudessa haastetaan itseään muiden tukemana kuukauden ajan ja tehdään asioita, jotka tuntuvat lievästi vaikeilta, mutta samalla edistävät elämää.

*Nämä ovat tärkeitä asioita. Kun harjoitteleminen on vain itsemme vastuulla, jätämme homman helposti kesken, sillä aina ei ole kivaa haastaa itseään. Ja kun jokin ei ole kivaa, keksimme kyllä keinot olla tekemättä sitä. Kun mukana harjoittelussa on myös muita, se lisää harjoittelun jatkumisen todennäköisyyttä.*

Loin useita uusia ihmissuhteita ja sain harjoitusta esillä olemisesta. Tästä kaikesta innostuneena järjestin itsekin haastekuukausiryhmän erään edellisessä haasteryhmässä tapaamani ystävän kanssa. Aloin myös käymään isoissa bileissä, joista en tuntenut kuin pari ihmistä. Hakeuduin moniin erilaisiin tapahtumiin ja ympäristöihin, joista en tuntenut ketään. Aloitin paritanssiharrastuksen ja muita sosiaalisia harrastuksia: osallistuin englannin kieliseen keskustelukerhoon ja acrojoogaan. Hakeuduin myös SPR:n leirille 6 – 8 vuotiaiden lasten ohjaajaksi, vaikka en ollut aikaisemmin ollut tekemisessä lasten kanssa. Opinnäytetyöhönikin keksin vaikka mitä kivaa: haastattelin seitsemää tunnettua asiantuntijaa opinnäytetyöni aiheen piiristä (pääasiassa puhelimitse) ja pidin esitelmiä alan korkeasti koulutetuille ammattilaisille. Haastoin itseäni siis aika urakalla ja tein monia asioita, joita en ikinä uskonut tekeväni.

*Jasminin harjoittelu on ollut erityisen aktiivista. Ei pidä syyllistyen ajatella, että kaikkien tulisi harjoitella yhtä aktiivisesti. Pienikin harjoittelu vie eteenpäin. Noin aktiivisella harjoittamisella tuloksia tulee sitten senkin edestä!*

Kokemusten myötä itsevarmuuteni on kasvanut. Tosin itsevarmuus ei tarkoita minulle sitä, etten enää jännittäisi ja kärsisi lainkaan sen seurauksista, vaan sitä, ettei ne ole enää itsevarmuudelleni niin kovia kolauksia. Ja ehkä tämän rennomman asenteen myötä haasteitakaan ei ole enää niin paljoa kuin ennen. Tähän pisteeseen päätyminen on vienyt paljon aikaa, mutta ajan myötä tulleet muutokset ovat merkittäviä. Saatan lähes päivittäin fiilistellä, miten selviän sosiaalisista tilanteista yhä mukavammin ja mukavammin.

Toki yhä saatan hermostua ja punastella ystävien seurassa tai jännittää auktoriteettien kanssa jutellessa, mutta sitä tapahtuu huomattavasti harvemmin. Kynnykseni esiintymistä vaativiin tilanteisiin, uusiin ihmisiin tutustumiseen sekä omiin puheenvuoroihin on matalampi. Nykyään matkassani on mukana paljon enemmän inhimillisempää suhtautumista, itsemyötätuntoa ja hyväksyntää.

Mielestäni pääasia on, että tekee asioita niiden kiusallisuudesta huolimatta – voin kokeilla asioita ja sönköttää parhaani mukaan. Riittävän hyvä on riittävän hyvä ja harvoin mitään vakavaa tapahtuu. Mainitsinkin aiemmin Jevgenin blogin tärkeydestä, josta olen imenyt suuret määrät tärkeitä näkökulmia ja asenteita: Ajattelen, että muut lähtökohtaisesti haluavat minulle hyvää, joten minun ei tarvitse pelätä muiden tuomitsevuutta ja arvostelua. Jännitys ei usein näy ulospäin ja ihmiset miettivät todennäköisesti yhtä paljon itseään ja omaa olemistaan kuin sinäkin. Eikä itseään tarvitse ottaa niin vakavasti.

Tieto, altistaminen ja toiveikas asenne ovat olleet tärkeimmät avaimeni kohti sujuvampaa sosiaalista elämääni (omaa prosessia tukevien huipputyyppien seuraan hakeutumista unohtamatta). Vielä tänä päivänäkin harmistun aina välillä, kun en ole selvinnyt jostain vuorovaikutustilanteesta tarpeeksi sulavasti, mutta lempeys itseä kohtaan sekä usko omiin mahdollisuuksiin suojaavat minua lannistumiselta ja auttavat kohtaamaan haasteitani pää pystyssä päivästä toiseen!”

Jasmini

*Kiitos Jasminille tarinasta!*