Tässä osiossa puramme Juhon tarinan. Hänen tarinassaan oli mielestäni niin monia tärkeitä yksityiskohtia, että haluan kommentoida jokaista niistä siten, että voisit saada niistä entistäkin enemmän hyötyä myös omaan elämääsi.

Juhon tarina tulee olemaan normaalilla tekstillä ja *minun omat kommenttini ja lisäykseni punaisella värillä tähtien sisällä*

Mukavia lukuhetkiä!

Juho, 29 vuotta:

”Meistä jokainen pelännee jotain, ainakin pikkuisen. Yksi saattaa pelätä, että menettää läheisensä, toinen rahansa ja kolmas mielenterveytensä. Voimme jäykistyä kauhusta pelkästä ajatuksesta, että joskus kuolemme, kohtaamme kadulla koiran tai joudumme esittelemään itsemme koulun ryhmätyön yhteydessä.

Pelot ovat osa elämää, ja parhaimmillaan ne auttavat keskittymään, sekä saamaan itsestä valppaimman version esiin. Joskus ne kuitenkin ottavat vallan, kääntyvät kantajaansa vastaan ja syövät itsevarmuuden lisäksi elämänilon ja rohkeuden arvostaa itseään. Minulle kävi juuri niin.

Sosiaalisten tilanteiden pelko kiristi vuosien ajan silmukkaansa, ja lopulta olin totaalisessa solmussa lähimpien ystävieni, ja jopa perheeni läheisyydessä.

*Moni häpeää sitä, että ”menee huonompaan suuntaan” pelkojensa kanssa. On vaikea hyväksyä, että pelot eivät aina parane, vaan saattavat jopa pahentua. Tämä on kuitenkin täysin normaalia ja yleistä. Psykologiassa puhutaankin ns. pelkojen yleistymisestä. Jos omalla kohdallasi jotkin pelot ovat lisääntyneet, on se aivan normaalia, eikä millään tavoin ”väärää” tai häpeällistä.*

Päätin kuitenkin taistella, ja nyt uskallan jo väittää selättäneeni ainakin pahimman vaiheen. Haluan jakaa tarinani, sillä pelon vallassa, lohduttomuudessa kieriskellessäni sain itse kaikkein eniten voimaa häpeämättömän suorasta puheesta, niistä ihmisistä jotka kulkivat suoraan kohti kauhujaan. Jevgeni on yksi heistä. Hän puhuu peittelemättömästi ja taitavasti nolouden ja piiloutumisen leimaamasta vaikeasta aiheesta. Tarinani tulee tässä:

*Kiitos kehusta! Oma kokemukseni on tosiaan sama: puhuminen helpottaa. Häpeällisinä kokemistaan aiheista voi olla hyvin vaikea alkaa puhumaan, mutta omallakin kohdalla se oli tärkeää. Häpeä saa voimansa juuri siitä, että pidämme häpeämiämme asioita piilossa. Kun emme puhu siitä, mitä häpeämme, emme myöskään kohtaa tilanteita, joissa joku voisi esimerkiksi kertoa meille, ettei heidän mielestään tuossa ole mitään hävettävää, päinvastoin. Sosiaalisessa jännittämisessäkään ei ole mitään hävettävää. Se on yleistä, luonnollista ja täysin normaalia.*

Minua on kai aina pidetty suhteellisen iloisena, avoimena ja sosiaalisena ihmisenä. Ala-asteella rakastin esiintymistä, ja koulun joulujuhlat olivat vuoden odotetuin tapahtuma. Nautin kutkuttavasta tunteesta ennen lavalle nousua, ja rooliin eläytymisestä. Sain paljon vastuullisia rooleja, ja pidin kuudennen luokan päättyessä puheen koulun kevätjuhlassa.

Yläasteelle siirryttäessä mukaan tuli todistelun tarve, ja joukkoon hyväksymisen paineet. Herkkyydelle ei ollut sijaa, ja aloin peittää omaani monien muiden tavoin kovistelulla, uhoamisella, liian isoilla housuilla ja väkivallan ihannoinnilla. Herkkyyden peittely sai minut kammoamaan tilanteita joissa se voisi paljastua, kuten esiintymistä. Pelko ja jännitys pahenivat asteittain, ja esimerkiksi lukiosta muistan ryhmäesiintymisen, jossa en kyennyt sanomaan mitään.

*Juuri asioiden peittely tekee monista tilanteista vaikeampia. Aktiivinen peittely ja asioiden piilossa pitäminen syö voimia ja huomiokykyä. Mitä enemmän keskitymme esimerkiksi siihen, että emme näyttäisi herkkyyttämme, sitä vähemmän huomiokykyä meiltä jää itse sosiaalisiin tilanteisiin keskittymiseen. Näin peittely ja piilottelu itse asiassa tekee ”jäätymisestä” todennäköisempää, kuin jos omaa herkkyyttään ei piilottelisi.*

Esiintyminen oli jo vuosia ollut minulle miltei mahdoton ajatus, ja jos tulevaisuudessa häämötti hyvin pienikin esiintyminen, se alkoi kuumottaa mielessäni jo kuukausia aikaisemmin.

Pikkuhiljaa jännitys alkoi kuitenkin laajeta esiintymisen lisäksi myös muihin sosiaalisiin tilanteisiin. Aluksi pelkäsin tilanteita, joissa oli paljon uusia ihmisiä, ja joissa mahdollisesti joutuisi vaikkapa esittelemään itsensä. Aloin vihata sosiaalisia ympyröitä, joissa ihmiset esimerkiksi musisoivat yhdessä tai järjestivät keskenään näytelmiä ja muita seuraleikkejä – se oli mielestäni totaalisen teennäistä.

*Tätä kutsutaan psykologiassa ns. klassiseksi ehdollistumiseksi. Siinä opimme, että jotkin tilanteet, kuten Juhan tapauksessa esimerkiksi tällaiset sosiaaliset musisoinnit ja seuraleikit, ovat jollain tavalla pelottavia tai vaarallisia. Mitä useampi tilanne leimaantuu mielessämme vaaralliseksi ja pelottavaksi, sitä laajemmiksi pelkomme kasvavat. Koska pelon myöntäminen taas ei ole meille helppoa, saatamme helposti perustella kielteistä suhtautumistamme jollain muulla tavalla. Esimerkiksi Juha leimasi tilanteet mieluummin ”teennäisiksi”, kuin myönsi omat pelkonsa. *

Aloin myös vihata jännittyneisyyttäni, ja päätin toistuvasti sekä raivokkaasti olla itsevarma, hauska ja pelkäämätön. Ajoittain onnistuinkin –  tosin huomasin käyttäväni hieman likaisia keinoja, ja pyrin saattamaan muita hämilleen voimakkaalla käytökselläni, tai vastaavasti esitin ylitsevuotavan mukavaa ja kuuntelevaa, etten vain joutuisi piikittelyn kohteeksi tai muuten asemaan, jossa mahdollisuudet romahtaa olisivat suuremmat. Rakensin siis selkeän puolustusmekanismin – hyökkäsin tai mielistelin. Sosiaalisten tilanteiden kohtaaminen omana itsenäni vaikeutui koko ajan. Vertasin itseäni jatkuvasti nuorempaan minääni, joka oli hoitanut tilanteen kuin tilanteen varmasti ja edes ajattelematta jännitystä. En halunnut hyväksyä tilannetta.

*Myös tämä on todella yleistä. Omaa pelkoaan voi olla vaikea hyväksyä, joten se yritetään esimerkiksi kieltää tai kiertää. Tehokkaintahan olisi usein pikemminkin myöntää pelkonsa itselleen ja pyrkiä käsittelemään sitä, mutta tällainen on meille usein hyvin vaikeaa. Samaistun itse vahvasti Juhoon tässä. Itsekin aikoinaan kielsin oman pelkoni ja tavoittelin itsevarmuutta korostetun raivokkaasti. Sorruin myös käyttämään noita samoja ”likaisia” keinoja: sen sijaan että olin sosiaalisissa tilanteissa omana itsenäni, peitin pelkoni ”yli-itsevarmaan” ja dominoivaan käyttäytymiseen.*

Yhtenä kesänä, kun olin jo aikuisuuden kynnyksellä, korttitaloni sitten romahti. Törmäsin sattumalta kahteen tyttöön, joista toisen tunsin. Tytöt pääsivät ”yllättämään” minut kaupungilta kahvikupin äärestä, enkä ollut ehtinyt valmistautua tilanteeseen eli vetää suojakuorta päälleni, vaan olin täysin omissa ajatuksissani.  ”Yllättämisessä” oli siis kyse normaalista iloisesta tervehtimisestä ja kuulumisten kysymisestä. Syke räjähti taivaisiin, tuntui kuin sydän olisi pyrkinyt ulos rinnasta. Huomasin, etten voinut hallita kasvojani – ilmehdin hassusti, eikä puhumisesta tullut mitään. Punastuin ja tärisin hervottomasti. Olin totaalisessa paniikissa. Tytöt luonnollisesti hämmentyivät itsekin, ja poistuivat tilanteesta.

*Tällaiset ”yllättävät” tilanteet vaivasivat aikoinaan itseänikin. Olo tuollaisen jälkeen oli yleensä todella epäonnistunut ja itseäni syyllistävä. Olin usein pettynyt ja vihainen itselleni. Vihainen sekä siitä, että olin antanut yllättää itseni  ”housut kintuissa” eli tilanteeseen valmistautumattomana, että siitä, etten pärjännyt tilanteessa niin hyvin, kuin olisin halunnut. Itsensä syyllistäminen ja itseinho onkin yleistä myös sosiaalisesta ahdistuneisuudesta kärsivillä ihmisillä.*

Kokemus oli painajaismainen. Häpesin ja syytin itseäni tilanteen pilaamisesta ja hämmennyksen aiheuttamisesta tytöille. Päätin vakaasti unohtaa tapahtuneen, ja korvata kaiken olemalla entistä itsevarmempi. Kappas kummaa, ”jäätymisiä” alkoi kuitenkin ilmaantua elämääni yhä enemmän. Monesti kun tapasin sattumalta puolitutun ystäväni tai sukulaiseni, saatoin mennä totaalilukkoon. Ajattelin, että ihmiset jotka olivat nähneet jäätymiseni, punastumiseni ja sopertamiseni, olivat kertoneet siitä varmaankin kavereilleen ja aloin jännittää heitäkin. Välttelin kaikenlaisia kohtaamisia, ja harjoittelin jähmettymisen peittämistä monin keinoin.  Aloin nähdä itseni irrallisena kaikenlaisista sosiaalista tilanteista – tunsin pilaavani tunnelman ja ahdistavani myös läheisiäni. Jännittyneisyys levisi lähes kaikille elämäni osa-alueille. Mukana seurasi luonnollisesti ahdistus, ja usko itseen alkoi murentua.

*Tässä nousee esiin vielä yksi yleinen, paradoksaalinen ilmiö: Mitä kovemmin yrittää suoriutua ja mitä enemmän itseltään vaatii, sitä vähemmän todennäköisesti siinä onnistuu. Käytännössä itselleen paineita luomalla pilaamme itse itseltämme onnistumisen edellytykset. Teemme jo ennestään vaikeista tilanteista itsellemme vieläkin vaikeampia. Juho myös nostaa esiin toisen yleisen ilmiön: muiden ihmisten ajattelun ja toiminnan olettamisen. Hän olettaa, että hänen jäätymisensä nähneet ihmiset ovat kertoneet siitä kavereilleen, jolloin myös kavereiden näkeminen alkaa pelottamaan.*

Sen lisäksi, että opin mestariksi jännitykseni piilottamisessa, onnistuin myös usein keräämään sosiaalisiin tilanteisiin keinotekoista itsevarmuutta juuri sen verran, että selvisin joten kuten. Aina kun pokka petti ja jäädyin, vetäydyin hetkeksi ahdistukseen ja itsesyytöksiin, kunnes aloin taas kerätä vauhtia seuraavaa kierrosta varten. Mitä enemmän ongelmaani peittelin, sitä vahvemmin se oli läsnä, sitä enemmän se hallitsi elämääni ja sitä vaikeammaksi koin ”normaalin elämän”. Osittain kyllä tiedostin, että tämä kaikki oli suurimmalta osalta vain mielen harhaa, itse kehitettyä kuplaa. Todellisuudessa muut ihmiset varmaankin hyvin harvoin edes pääsivät todistamaan jäätymistäni, saati huomanneet kuinka mieleni sisällä kuohui. Ajatus ei kuitenkaan helpottanut itse ahdistusta. Vaikka valmistauduin sosiaalisiin tilanteisiin todella hyvin – hengittelin,  ajattelin olevani vahva, ja ettei jännitykseni näkyisi – kohtaamisissa menetin kontrollini täysin ja tilanteista tuli sietämättömiä.

*Juho toteaa tiedostaneensa sen, että jännittäminen johtuu oman mielen ”harhoista”. Tämä on hyvin yleistä sosiaalisissa tilanteissa jännittävillä ihmisillä. Tavallaanhan sitä tiedostaa, ettei tilanteessa ole mitään todellista uhkaa tai hätää, mutta samalla siihen oikeasti uskominen on todella, todella vaikeaa. Mitä enemmän kielteisiä kokemuksia eri tilanteista sitten saamme, sitä vaikeammaksi siihen uskominen tulee, sillä kielteiset kokemukset toimivat ikään kuin todisteina sille, että nämä tilanteet ovat ihan oikeastikin epämiellyttäviä ja vaarallisia!*

Jännittyneisyys ja pelkotilat vaihtelivat suuresti. Saatoin olla haastavaksikin mieltämässäni sosiaalisessa tilanteessa täysin rennosti, kunnes muistin jäätymisen mahdollisuuden. Mukava kahvihetki ystävien kanssa saattoi muuttua pakonomaiseksi ramppaamiseksi vessassa ja hakemassa vettä, kun en enää pystynyt osallistumaan keskusteluun. Seinä tuli vastaan, kun huomasin etten välttämättä pystynyt kertomaan kuulumisiani jännittämättä ja punastelematta edes kotona, perheenjäsenten seurassa. Häpeän tuntemusten takia jätin myös hakematta kiinnostavia työpaikkoja, ja keskeytin useita kouluni kursseja, joissa joutui mielestäni liian vaativaan sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden kanssa. Päätin lopulta hakea apua.

*Tässä nousee esiin ehkä sosiaalisten tilanteiden pelon ikävin seuraamus: ihminen alkaa rajoittamaan omaa elämäänsä. Juho jätti hakematta työpaikkoja ja keskeytti koulun kursseja. Moni myös rajoittaa ihmissuhteitaan ja pahimmissa tapauksissa jopa lähikaupassa käyminen voi muuttua vaikeaksi!

Toinen tärkeä pointti tuossa on se, että Juhollakin oli paljon myös hyviä hetkiä. Jotkin sosiaaliset tilanteet menivät oikein hyvin, joissakin taas oli pakko poistua sivummalle jännittämään. Tämä on yleistä ja aivan normaalia. Peloista kärsiminen ei yleensä tarkoita sitä, että pelkäisi aina tietyissä tilanteissa. Tilanteiden ahdistavuuteen siis vaikuttavat muutkin asiat, kuin pelkkä tilanne itsessään. Välillä esimerkiksi kahvilla ystävien kanssa voi olla todella mukavaa olla, välillä taas se voi olla todella ahdistavaa.*

Aloitin terapian, ja psykiatri määräsi minulle SSRI-mielialalääkettä, jonka tarkoituksena oli tasaannuttaa riehuvaa mieltäni. Minulla lääke ei ehkä vähentänyt jännitystä, mutta jäätymisten jälkeen ahdistus ei tuntunut niin voimakkaasti. Lääke teki minut myös mahdollisesti vastaanottavaisemmaksi terapialle. Terapiassa opin kyseenalaistamaan itseni syyllistämisen ja häpeämisen – kun en enää hävennyt yhtä paljon, uskalsin myös kohdata tilanteita pelkoni kanssa, en sitä koko ajan piilotellen. Harjoittelin hyväksymään pelon osana itseäni, ja myös näkemään sen positiiviset puolet – pelätessäni sosiaalisia tilanteita niin paljon, herkistyin ja samaistuin myös muiden ihmisten peloille, ja pystyin tarjoamaan auttavaa kättä, tai ainakin ymmärrystä entistä paremmin. Tajusin myös, että olin suurimmaksi osaksi rakentanut paineet menestyä sosiaalisissa tilanteissa itse. Vaikka minulla onkin taustalla kiusaamiseksi tulemisen kokemus, ja herkkyyteni takia se jätti syvät jäljet itsetuntooni, ei kukaan ole minua koskaan jännittämisestä tuominnut tai vaatinut lisää itsevarmuutta. Sen tein ihan itse.

*Tässäkin on useita tärkeitä pointteja. Ensinnäkin Juho hakeutui terapiaan. Terapian arvo piilee ennen kaikkea puhumisessa. Puhumalla me pääsemme jäsentelemään omia ajatuksiamme ja ymmärtämään itseämme paremmin. Kun tämä puhuminen tapahtuu vieläpä osaavan ammattilaisen ohjauksessa, tulee siitä entistäkin tehokkaampaa. Terapia onkin usein ensimmäinen paikka, missä annamme itsellemme ”luvan” puhua esimerkiksi häpeällisinä kokemistamme aiheista.

Toinen tärkeä pointti on se, kun Juho mainitsee, ettei kukaan ollut koskaan tuominnut häntä jännittämisestään tai vaatinut olemaan itsevarmempi. Siihen riitti jo pelkkä oma tuomio ja omat vaatimukset. Tässä näyttäytyy oman mielemme voima: emme aina edes tarvitse muiden tahoilta tulevaa painetta, kun jo itsekin pystymme lannistamaan itsemme. Hyvä uutinen on toisaalta se, että tämä samainen mielemme valtava voima on ennen pitkää käännettävissä myös auttamaan ja palvelemaan meitä.*

Tutustuin peloista kertovaan kirjallisuuteen, ja opin pelkojen mekanismeista. Ymmärsin, että häpeällinen, pimeä maailmani ja suhtautumiseni sosiaalisiin tilanteisiin on lopulta oman kehoni suojamekanismi, joka on vain virittynyt liian voimakkaaksi. Pelon tunne on hyvin voimakas ja aito, ja siksi pelkääjän itsensä on vaikea käsitellä aihetta järkevästi. Pikkuhiljaa voi kuitenkin alkaa suhteuttamaan omaa reaktiotaan todellisuuteen, ja ymmärtää ylireagointinsa.

*Tässä tärkeä pointti on se, että pelon tunne on tosiaan aito ja voimakas tunne. Usein pelkojaan pyritään parantamaan sillä, että pelkääminen yritetään rationalisoida ja älyllistää ”turhaksi tunteeksi, joka ei perustu mihinkään todelliseen uhkaan”. Tämä on kuitenkin haitallinen yli-yksinkertaistus. Vaikka useimmat pelkäämämme uhat eivät ole todellisia, niin itse pelon tunne kyllä on hyvinkin todellinen. Silloin kun pelkää, on aidosti vaikeaa ymmärtää ylireagoivansa. Siksi pelkojen työstäminen onnistuukin parhaiten yleensä etu- ja jälkikäteen, ei suoraan pelottavissa tilanteissa, joissa jo pelkkä rationaalinen ajattelukin on vaikeaa.*

Aloin haaveilla pelkoni avoimesta näyttämisestä, sillä kuten mainittua olin oppinut, että suurin häpeäjä oli oma mieleni. Halusin näyttää itselleni, kuinka paljon kärsin ja pelkään lopulta itseäni. Kirjoitin Facebook- seinälleni avoimen kertomuksen ongelmastani, häpeästä ja tuntemuksistani koska koin sen ehkä noloimmaksi asiaksi mitä pelkoni kanssa voisin tehdä. Painaessani lopulta enteriä, mielessäni risteili monta asiaa: pelkäsin, että tilanne pahenee ja muutun entistä varautuneemmaksi, ajattelin saavani vaikeasti lähestyttävän tyypin maineen, mutta uskalsin myös hieman toivoa, että ihmiset ottaisivat minut hyvin vastaan. Olin kuitenkin peloista huolimatta ylpeä siitä, että olin ylittänyt itseni, ja mennyt rohkeasti pelkoani kohti.

Vastaanotto oli huikea. Sain yksityisviestejä ja soittoja useilta kymmeniltä ihmisiltä, jotka kiittivät aiheen nostamisesta esiin, ja rohkeudesta näyttää häpeänsä. Minua lähestyi ihmisiä monista ikäluokista ja asemista, ja huomasimme yhdessä, miten samanlaista pelko on joka puolella. Ajaudumme helposti ajattelemaan, että koko universumissa ei ole toista näin sosiaalisesti outoa, häiriintynyttä ja pelokasta ihmistä. Pyristelemme yksin mieltämme vastaan, ja hiljalleen saatamme ajautua tilaan, jossa emme enää pysty nauttimaan elämästä, hyödyntämään potentiaalimme ja näkemään elämän kauneutta, vain koska olemme oppineet pelkäämään itsemme ilmaisemista.

*Juho uskaltautui lopulta tekemään kunnioitusta ja ihailua herättävän teon: kertomaan peloistaan ja tilanteestaan julkisesti. Eikä vain muutamalle ihmiselle, vaan kaikille Facebook-kavereilleen! Pelkäämänsä ikävän vastaanoton sijaan hän saikin osakseen ihailua ja paljon myönteistä palautetta. Ja mikä vielä tärkeämpää, todella moni samassa tilanteessa oleva ihminen hyötyi hänen ulostulostaan. Rohkeat valintamme ovatkin usein inspiraatio myös monelle muulle!*

Julkaisun jälkeen pelkotiloja on tullut ja mennyt, mutta nyt uskallan näyttää reaktioni paremmin ulospäin, ja sanoa ääneen: ”nyt minä jäädyin”. Sosiaalisten tilanteiden pelkääminen on muuttunut ”kuolemanpelosta” terveeksi jännittämiseksi, jossa pystyn toimimaan ja nauttimaan olostani. On ollut mahtavaa huomata, kuinka avoimuus muille ihmisille murtaa omia vääristyneitä käsityksiä itsestä, ja rohkeus kasvaa hetki hetkeltä. Lopetin lääkityksen pari kuukautta sitten. Ne auttoivat pahimmassa vaiheessa, mutta nyt haluan, että saan kokea kaiken puhtaasti itsenäni, tuntui se kuinka hyvältä tai pahalta tahansa.

*Sosiaalinen jännittäminen ei ole asia, josta voisi päästä lopullisesti eroon. Käytän esimerkkinä itseäni: vaikka työskentelenkin ammatikseni itsevarmuuden parissa ja kehitän itseäni aktiivisesti, koen silti toisinaan erilaisia pelkotiloja  ja kauhun hetkiä. Tarkoitus ei olekaan poistaa pelkojaan, vaan oppia elämään yhä paremmin niiden kanssa. Se taas on koko elämän mittainen projekti. Innostava ja lohduttava tieto on se, että tekemällä työtä itsensä eteen voimme kulkea jatkuvasti edes hitaasti ja pienin askelin kohti miellyttävämpää elämää!*

Matkani on vasta alussa, mutta tunnen että olen jo saavuttanut suurimman voittoni – uskon itseeni ja siihen että sosiaaliset pelot eivät ole minun loppuelämäni pilaaja. Tarinan kirjoittaminen toimi itselläni terapeuttisena prosessina, mutta toivon myös, että joku teistä kurssilaisista saisi lisää rohkeutta ottaa ensiaskeleensa omien pelkojen voittamiseen. Facebook- julkaisuni saa käydä lukemassa, ja mikäli niin tahtoo, minuakin saa lähestyä halutessaan keskustella.

Aurinkoista kevättä toivoo Juho Impiö”

(Palaa kurssin etusivulle)

Suurkiitos Juholle tarinan jakamisesta! Tarina oli mielestäni hyvin inspiroiva ja samaistuttava ja toivottavasti hyödyllinen myös kurssilla olijoille!