Katastrofiajatteluun sortuminen on ymmärrettävää ja luonnollista. Jokainen meistä lankeaa siihen aina toisinaan. Siksi haluan seuraavaksi esitellä keinon, jolla olen itse tottunut torjumaan katastrofiajattelua.

Kyseessä on ns. ”todellisuustarkistus”-tekniikka ja se menee näin:

Kun huomaat luovasi päässäsi äärimmäisen pelottavia mielikuvia jostain tilanteesta, esitä itsellesi vuoronperään 3 kysymystä:

1. Mikä on pahinta, mitä tilanteessa voi tapahtua?
2. Mikä on parasta, mitä tilanteessa voi tapahtua?
3. Mitä tilanteessa todennäköisimmin tapahtuu?

Kuvitellaan esimerkiksi, että minua pelottaa tuleva esiintymistilanne. Olen menossa pitämään puheenvuoroa suuren yleisön eteen ja stressi on sietämätön! Voin soveltaa tekniikkaa näin:

1. Mikä on pahinta, mitä tilanteessa voi tapahtua?

Pahimmassa mahdollisessa tilanteessa menen lavalle, olen jo valmiiksi punasteleva, käteni tärisevät, kasvoni hikoavat ja näytän muutenkin olevani kuin kala kuivalla maalla. Paha olo ja epävarmuus paistavat minusta kauas. Kun tulee aika puhua, jäädyn totaalisesti ja kaikki katsovat minua hyvin kiusaantuneina. Osa katuu jo, että osti liput tapahtumaan, jossa on näin huono puhuja. Kun vihdoin saan suuni auki, sekoilen sanoissani, änkytän ja takeltelen, puhun vääriä asioita, unohdan osan esitykseni sisällöstä, häpeän valtavasti itseäni joka hetki ja lopulta poistun jäätävän hiljaisuuden vallitessa lavalta. En saa enempää puhekeikkoja, koska kaikki saavat tietää, kuinka turha ja onneton esiintyjä olen.

Onko todennäköistä, että näin ikävästi tapahtuu? No ei ole. Vaatisi jo melkoista epäonnea, että esitys menisi joka osaltaan noin myttyyn. Kun muistan tämän, muistutan samalla itseäni, että pahimmat pelkoni ovat ylilyötyjä. Vaikka menisi huonosti, ei mene ihan niin huonosti, kuin mielessäni ennakkoon usein ajattelen. Käytännössä tämä kysymys palauttaa minua hieman maan pinnalle ja repii minut pois ylilyödyistä pelkofantasioistani.

2. Mikä on parasta, mitä tilanteessa voi tapahtua?

Parhaassa tapauksessa taas olen esityksessä niin liekeissä, että heitän PARHAIMMAN PUHEEN MISSÄÄN KOSKAAN, saan yleisöltä loputtoman pitkät pystyaploodit, saan heti esityksen jälkeen lukuisia yhteydenottoja, joissa pyydetään minua puhujaksi seuraviin paikkoihin, esityksestä kuvattu video menee viraaliksi ja minusta tulee Suomen tunnetuin puhuja ja lopulta yleisö kantaa minut kunniasaattueessa takahuoneeseen, jossa saan käteeni 12 000 euron skumppaa ja Sauli Niinistö kuskaa minut kesärantaan jatkoille.

Kyllä. Tässä saa revitellä. On toki ilmiselvää että yksikään näistä asioista ei tapahdu, mutta tarkoitus on lähinnä muistuttaa itselleen, että hyviäkin asioita voi tapahtua. Samalla tämä kysymys on kutsu pieneen itsensä viihdyttämiseen. Kun meillä on mukava olla, koemme vastaavasti vähemmän ahdistavaa oloa. Tällä otetaan pelolta terää pois ja palautetaan itseämme jälleen enemmän maan pinnalle.

3. Mitä tilanteessa todennäköisimmin tapahtuu?

Todennäköisimmin tilanne menee näin: Kävelen jännityksestäni huolimatta lavalle, avaan suuni ja aloitan esityksen. Ensimmäiset 5 minuuttia minua jännittää kovasti, mutta sitten jännitys alkaa laskea ja loppuesitys sujuukin ihan kivasti. Sekoan parissa kohtaa sanoissa, ehkä unohdan mainita jonkin asian, lopuksi saan sopivan pienet aplodit ja poistun paikalta. Jälkeenpäin saan tapahtuman järjestäjältä kiitoksen, että ihan kivasti meni.

Tällä kysymyksellä muistutan itseäni siitä, mitä todennäköisimmin tapahtuu. Todennäköisestihän useimmat tilanteet menevät ihan kivasti. Ei kamalan huonosti, ei ylitsevuotavan hyvin, vaan ihan kivasti. Tällä muistutuksella palautan itseni lopullisesti maan pinnalle ja otan pelolta hieman lisää voimaa pois. Toki pelkoa aina jää, mutta sen voima vähenee.

Tämä tekniikka voi vaatia harjoittelua, mutta ajan kanssa siinä kehittyy aina vain paremmaksi. Käytän tätä itse varsin usein ja usein se toimiikin. Mitään se ei lopullisesti ratkaise, mutta helpottaa edes vähän. Suosittelen!

Rakkaudella,

Jevgeni