Perfektionistisella ajattelulla tarkkoitetaan yleensä sitä, että olemme liiallisen vaativia itseämme kohtaan. Vain täydelliset suoritukset kelpaavat, sillä epätäydelliset suoritukset ovat meille merkki siitä, että myös me itse olemme jotenkin puutteellisia. Puutteelliset ihmiset tekevät puutteellisia suorituksia.

Itsevarma henkilö ymmärtää, että puutteellisuus on meille ihmisille aivan arkinen ja normaali asia. Jokainen meistä on puutteellinen, eikä siinä ole mitään väärää tai mitään hävettävää. Puutteellisuus on inhimillistä ja kaunista.

Epävarmalle ihmiselle puutteellisuus saattaa kuitenkin näyttäytyä uhkana. Puutteellisuus kun tarkoittaa myös haavoittuvuutta, heikkoutta, riittämättömyyttä, epätäydellisyyttä ja muita asioita, joista saattaa seurata jotain ikävää. Tämän takaa taas löytyy ylikorostunut arvio siitä, kuinka ”uhattuja” me olemme.

Kun ympäröivän maailman näkee uhkaavana paikkana, kokee luonnollista ja ymmärrettävää tarvetta suojautua näiltä uhilta. On vähennettävä haavoittuvaisuuttamme ja heikkouttamme, on muututtava vahvaksi ja kestäväksi! Kun ei tee virheitä, niin ei myöskään satuta itseään!

Juuri tämä johtaa perfektionistiseen ajatteluun. Kun olemme kaiken aikaa parhaimmillamme, vahvimmillamme, älykkäimmillämme, järkevämmillämme ja muutoinkin täydellisimmillämme, olemme silloin mahdollisimman suojassa ulkoisilta uhilta. Täydellisyydestä luopuminen taas tarkoittaa uhkien korostumista, mitä emme ymmärrettävästi halua.

Perfektionismin ongelma on se, että siitä on käytännössä aivan mahdotonta pitää kiinni. On mahdotonta olla aina ja kaikissa tilanteissa vahva, kyvykäs, kestävä, älykäs, järkevä, viisas, oikein toimiva ja niin edelleen. On mahdotonta välttää virheitä.

Tai kyllähän ne virheet voidaan välttää. Niiltä välttyy siten, ettei edes yritä tehdä mitään, missä voisi epäonnistua. Kun mitään riskejä ei ota, silloin virheitä ei myöskään tule.

Yleensä kyllä tiedostamme, ettei tällainen ajattelu sinänsä kannata. Pelkomme virheiden tekemistä kohtaan voi olla kuitenkin käytännössä niin suurta, että päädymme silti toimimaan juuri näin: olemme mieluummin tekemättä mitään, sillä niin emme sorru tekemään myöskään virheitä tai epätäydellisiä suorituksia.

Perfektionistisesta ajattelusta eroon pyrkiminen on ensiarvoisen tärkeää, jos haluaa onnistua kehittämään sosiaalista itsevarmuuttaan. Sosiaaliset tilanteet ovat harvoin täysin hallussammme, eli voimme vain harvoin varmistaa, että ne sujuvat kannaltamme täydellisesti. Siksi haluan tässä sisällössä esitellä erään yleisen ajattelutavan, joka ylläpitää perfektionistista ajattelua ja siten estää meitä harjoittelemasta ja kehittymästä itsevarmemmiksi.

Tämä ajattelutapa on niin sanottujen ”onnistumisen ehtojen” asettaminen. Asetamme usein ehtoja sille, mitä se ”onnistuminen” kulloinkin merkitsee. Esimerkiksi näin:

Kuvitellaan, että yritän kehittää sosiaalista itsevarmuuttani harjoituksella, jossa kysyn reittiohjeita tuntemattomilta vastaantulijoilta. ”Hei, anteeksi, mistä päin löydän Kampin kauppakeskuksen?”

Minulla on tällöin todennäköisesti mielessäni jonkinlainen mielikuva siitä, millainen on ”onnistuneesti suoritettu harjoitus”. Kuinka harjoituksen tulee sujua, jotta voin pitää sitä onnistuneena?

Jos olen vaativa itseäni kohtaan, se voi olla esimerkiksi jotain tällaista:

Minun pitää onnistua lähestymään tuntematonta ihmistä itsevarmasti, katsoa häntä silmiin ja esittää kysymykseni reippaalla ja selkeällä äänellä. Kun saan vastauksen, täytyy minun kiittää, hymyillä kohteliaasti ja jatkaa matkaani.

Jos onnistun täyttämään tämän ”ehdon”, tarkoittaa se, että onnistuin olemaan kyvykäs ja hieno ihminen!

On kuitenkin todennäköistä, etten yllä ihan noin täydelliseen suoritukseen. Mikä on muuten ymmärrettävää, sillä minähän vasta harjoittelen! Voi olla, etten onnistu katsomaan kysymystä esittäessäni toista ihmistä silmiin, voi olla, että sekoan sanoissani, voi olla, että ryhtini puristuu kasaan, voi olla, että ääneni värähtää tai että puheeni on liian hiljaista, eikä toinen saa kysymyksestäni selvää.

En siis onnistu täyttämään itse itselleni asettamaa ”onnistumisen ehtoa”. Ehtoa, joka oli lähtökohtaisestikin ylikorostuneen vaativa!

Ja kun ehto ei täyty, koen, että olen epäonnistunut. Mokasin. Olen ihan huono. En onnistu kysymään edes reittiohjeita, ei minusta ole mihinkään. Sain itselleni vain jälleen yhden uuden todisteen siitä, kuinka huono ja kyvytön olen.

Asettamalla itsellemme liian korkeita onnistumisen ehtoja, tulemme varmistaneiksi, että epäonnistumisia tulee paljon. Näin voimme onnistua jopa vahingoittamaan itsevarmuuttamme sen sijaan, että oppisimme sitä lisää!

Siksi on tärkeää ymmärtää muutama asia:

1.

Me vasta harjoittelemme. Epäonnistumisia kuuluukin tulla, ennen kuin olemme oppineet taitavammiksi. Ajan ja kokemuksen myötä osaamista tulee kyllä lisää.

2.

Jopa taitavimmat meistä epäonnistuvat välillä. Kaikkia epäonnistumisia ei voi välttää. Eikä se haittaa, sillä epäonnistumiset eivät ole merkki siitä, että olisimme jotenkin huonoja ja riittämättömiä.

3.

Osittaisetkin onnistumiset ovat arvokkaita. Ei haittaa, vaikka lähtökohtaisestikin liian korkeaksi asetettu ”onnistumisen ehto” ei täyty. Vaikka onnistuisimme vain osittain, on se kuitenkin onnistuminen. Pienetkin onnistumiset auttavat meitä eteenpäin kohti kokonaisvaltaisempia onnistumisia. Pienistä onnistumisistakin opimme kuitenkin aina jotain.

Muista siis, että onnistumisten ei tarvitse olla täydellisiä, vaan osittainenkin onnistuminen riittää. Itsestään ei ehkä siltä tunnu, mutta anna tälle ajatukselle mahdollisuus. Ajan kanssa se vie pidemmälle kuin se, että itseltään vaatii ja hyväksyy vain ja ainoastaan omasta mielestään riittäviä suorituksia.

Kiitos lukemisesta ja tsemppiä!

Rakkaudella,

Jevgeni